Jalkapallo on laji, jota seurasin poikasena sen verran, että tiesin Arsenalin ja Nottighamin olevan hyviä joukkueita siihen aikaan. Suomessa hyvä joukkue taisi olla HIFK. Itse en koskaan pelannut, en edes kuulunut seuraan, enkä käynyt otteluita katsomassa.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt kuinka suuri urheilulaji jalkapallo - tämä köyhien poikien peli - maailmalla on.

Minulle sattui yhdessä elämänvaiheessa melkoinen onni, pääsin töihin erääseen vastaanottokeskukseen. Kulttuureita ja erilaisia ihmisiä oli paljon, niin kuin asiaan kuuluukin. Oli erilaisia tapoja aterioida, rukoilla, olla sosiaalisessa kanssakäymisessä, kaikki tämä oli rikkautta.  Oli yksi asia joka yhdisti somalit, kurdit, afgaanit ja kaikki muut. Miehet pelasivat yhdessä jalkapalloa ja naiset olivat katsomossa.  Vaikka pojat ja miehet olivat kuinka sairaina sängynpohjalla eivätkä voineet osallistua työtoimintaan, niin kuultuaan sanan jalkapallo ihmeparantuminen oli tapahtunut ja kaveri täysin pelikunnossa.

Muistan kuinka kerran naapurikaupungin somaliyhteisö kutsui meidän somaalit pelaamaan jalkapalloa.  Oli siinä vääntämistä, että saimme matkaan vain somalit ja muut revittyä ulos autoista. Kaikki olisivat halunneet mukaan matkaan. Ja kun palasimme niin keskuksen ympäristö oli kuin taistelutanner.  Kotiinjääneet olivat raivoissaan tuhonneet, repineet ja siirreelleet tavaroita ympäriinsä ( vahingot silti kovin pienet jälkiin verrattuna ).  Kokemukset näistä meidän "kansainvälisistä" jalkapallo-otteluista saivat minut seuraamaan lajia aivan uusin silmin.  Vaikka lajiin liittyy aggressioita ja tunteita niin uskon silti jalkapallon olevan maailmanlaajuisesti enemmän ihmisiä yhdistävä kuin hajoittava elementti.

Kun uudelleen tutustuin - toiselta kantilta - jalkapalloon, opin paitsi lajista myös ihmiselämästä, kaveruudesta ja oppimisesta melkoisesti. Kun ensimmäinen lapsenlapseni oli ensimmäisellä luokalla niin hän kävi joskus viikonloppuisin meillä. Hain hänet perjantaina koulun jälkeen ja vein sunnuntaina - yleensä kun viimeinen jalkapallo-ottelu oli katsottu - kotiin.  Koululainen oli kiinnostunut kaikesta urheilusta ja tiesi niistä paljon enemmän kuin minä.  Eräänä lauantaina tutkimme tietokoneelta englanninliigan tuloksia ja huomasimme, että tietokoneella on mahdollisuus pelata englanninliigan fantasy gamea. Peli on ilmainen mielikuvituspeli, jokainen muodostaa joukkueen oikeista pelaajista, leikkirahaa on käytettävissä pelaajiin tietty määrä ja pisteitä saa siitä kuinka pelaajat todellisuudessa pelaavat.  Peli on hyvin suosittu - ympäri maailmaa yli kaksi miljoonaa joukkuetta ja suomalaiset ovat hyviä tässä.

Tein itselleni joukkueen.  Nuorimies teki myös joukkueen, tosin hänen kohdallaan piti pistää mutkat suoriksi, mm. salakäyttää mummin sähkpostiosoitetta, jotta homma etenee.  Muistan kuinka alku takkuili.  Molempien joukkueet hävisivät.  Molempien mieli oli apea viikonlopun jälkeen kuin vein kaveria kotiin tappion jälkeen.  Yhdessä totesimme, että onhan tilanteessa otettava huomioon, että hänen vastustajansa ovat aikuisia.  Muutaman tappion jälkeen poika oppi ja hänestä tuli hetkessä parempi kuin minä ja tuhannet muut. Hän muisti ja osasi kaikki pelaajat ja ottelut ja saavutti voiton toisensa jälkeen.  Sivusta seuraten opin, kuinka tärkeää on sitkeys, tavoitteellisuus ja itseensä uskominen.  Jäimme koukkuun tähän fantasy peliin ja pelaamme sitä sitä vielä tänä päivänä.

Seuraava askel jalkapallossa oli se kun aktiivisesti seurasimme MM ja EM jalkapalloa.  Kerran kun ei ollut paljoa tekemistä, niin nuorimies ehdotti minulle, että kehitetään oma noppajalkapallokisa. Automaattisesti parhaat maajoukkueet pääsevät mukaan ja nopalla arvotaan karttakirjassa olevista lipuista  tietty määrä joukkueita kuukausittain pelattavaan turnaukseen ja kuukausivoittajien finaali olisi joulukuussa.  Näin oli lukkoonlyöty, että tapaamme toisemme ainakin kerran kuukaudessa.

Ensimmäisen noppakisan pelasimme 2008 ja toisen pelaamme tänä vuonna eli meidän kisamme ovat kuten oikeat MM-kisat neljän vuoden välein.  Aika menee nopeasti ja neljässä vuodessa huomaa nuoren huiman kasvun ja edistyksen.  Nopalla heitetään isäntämaa, voi olla esimerkiksi Oman. Sitten mukana olevat joukkueet vastakkain, jos tulee 1 tai 2 niin kotijoukkue voittaa , 3 tai 4 tasapeli, 5 tai 6 vierasjoukkue voittaa. Ei ole helppoa lyhyesti selittää pelin yksityiskohtia , eikä se ole tärkeätäkään, joka tapauksessa 2008 meidän noppakisat voitti Venäjä.  Minulle homman teki raskaaksi se, että juniori oli sitä mieltä, että meidän noppakisat pidetään klo 18.00 isäntämaan paikallista aikaa.  Tämä tarkoitti, että heitimme noppaa joskus aamuyön tunteina riippuen aikavyöhykkeestä missä isäntämaa sijaitsi, mutta sepä tekikin yhteisestä kokemuksesta eksoottisemman.  2012 kisoissamme tammikuulta pääsi jatkoon Italia, helmikuu on vielä pelaamatta, saapi nähdä kuka vie finaalin joulukuussa.

Yhdessä vaiheessa juniori ehdotti, että käymme jokaisen veikkausliigajoukkueen kotiottelussa, jotta nähdään niiden urheilukentät.  Tuli käytyä Turussa, Helsingissä,  Espoossa, Lahdessa, Valkeakoskella... mutta monta kenttää on vielä näkemättä.  Hienoja yhteisiä hetkiä ovat olleet myös maajoukkueen ottelut Helsingissä, huippuna  Suomi-Venäjä EM-karsinta, jossa tuhannet venäläiset tunteella lauloivat kansallislaulunsa ja samoin suomalaiset.  Nuorimies käpertyi kylkeeni venäläisten taivoisasti kannustaen:

                    Россйя й только бобеда!!!

Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa kun kukkanen kedolla.

Taas on lauantai ja ihmiset lottoavat ja totoavat saadakseen lisää maallista mammonaa. Jotkut pyytävät jopa iltarukouksessa itselleen jättipottia. Itse en ole koskaan ollut kiiltävän perään, joten olen rukoillut itselleni läninnä asioita, joita eivät koit syö eikä ruoste raiskaa.

Kerran rukoillessani huomasin, että rukoilen vain itselleni ja mieleeni tulivat sanat; rukoilkaa niiden puolesta, joiden puolesta muut eivät rukoile.  Ja niinpä eräänä lauantai-iltapäivänä hoksasin yhdistää rukouksen ja loton.  Syntyi kestorukouslotto.  Ideana on, että kupongille tulee 7 henkilön nimet, joiden puolesta rukoilen. Yhden rukouksen kesto on kymmenen viikkoa.  Kun kymmenen viikkoa on kulunut niin kupongille voidaan ottaa uusi henkilö, mikäli joku aikaisemmista on saanut rukousvastauksen.

Tammikuun lopulla minulla ja Taivaan Isällä oli arkisten asioiden seurantapalaveri ja agendalla oli kestorukouslotto.  Yhdessä todettiin, että systeemi on hyvä sillä ensiksikin; yhden rukouksen kesto on 10 viikkoa ja toiseksi; loppuviikolla Taivaassa on ruuhkaa. Lauantaina rukoilevat lottoajat ja raviveikkaajat.  Sunnuntaina jonossa ovat puolestaan krapulaiset ja kuudennen käskyn rikkojat.  Kun viikolla on hiljaisempaa niin kupongin voi ottaa esiin ja tutkia kestorukoilijoita.

Kun aikanaan ideoin lottorukousta, niin kerroin asiasta vaimolleni. Vaimo joka yleensä pitää salassapidettävät asiat meidän välisinämme vihjaisi systeemistä sukulaisilleen. Hetkessä puhelin soi ja 7 henkilön nimet olivat kupongilla. Ja pian alkoi tapahtua; nuoriso valmistui ammatteihin ja maistereiksi, laitakaupungilta muutettiin keskustaan, pitkiltä sairauslomilta palattiin työelämään, eläkeputkeen päästiin,  suku lisäsi lisääntymistään, eräskin koki melkein raamatullisen Saaran kohtalon, odotti lasta vaikkei hänen pitänyt koskaan lasta saadakkaan. Sukujuhlille ilmestyi uusia kasvoja ja juhlilla esiteltiin uusia tyttö- ja poikaystäviä. Sormiin ilmestyi kihlasormuksia ja kesähäitä on varmaan luvassa ainakin täksi vuodeksi. Ja jo kolmen kupongin jälkeen suku julisti köyhyyden ja kurjuuden päättyneen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki nämä ja muut ihmeelliset asiat todistavat, että systeemi toimii.

Helmikuussa minulla ja Taivaan Isällä ei olekaan seurantapalaveria, sillä Herra pitää minulle kehityskeskustelun.  Hieman minua jännittää tämä, koska kehityskeskustelussa on mahdollisuus sanoa, mitä osapuolet toisistaan ajattelevat.  Osittain tiedän Herran ajatukset minusta, Luojan aputyömiehestä, joka keväisin teen pienen pojan lailla puroja, jotta kevätjäät sulaisivat nopeammin.  Minun palautteeni keskittyy maailman luomiseen, lähinnä maiden ja maanosien sijaintiin. Kysyn esim. miksi Suomesta on niin pitkä matka joka paikkaan, että Taivaskin tuntuu lähemmältä.

Kestorukouslottokupongin laatiminen on tarkkaa puuhaa, koska siihen liittyy vastuuta.

Olen aina ihmetellyt sitä, että tanssia perustellaan kuntoliikunnalla.  Tanssimiseen liittyy aina nuorilla kiinnostus toiseen sukupuoleen ja parinmuodostuksen jälkeen tanssi on enemmän sosiaalinen tapahtuma kuin liikunnallinen.

No niin tai näin. Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin ja kotikaupunkini ympäristössä oli lavatanssit kaikkina muina viikonpäivänä paitsi maanantaisin.  Lavat olivat kuitenkin niin kaukana, että niihin oli mentävä autolla.  Olen aina vihannut köyhyyttä ja kurjuutta, ja olin varma, että kun kuljen tansseihin linja-autolla niin kukaan tyttö ei ole minusta kiinnostunut.  Heti kun olin saanut ajokortin piti myös saada auto.

Auton sain kouluajan kesätienestillä. Koska budjetti oli pieni niin ensimmäinen autoni oli vanha kuplavolkkari.  Auto on merkityksellinen muiden autojeni joukossa, koska eräällä tanssireissulla autooni istui tuleva vaimoni.

Elämässä pitää päästä eteenpäin, siksipä auotoakin piti vaihtaa ajoittain.  Seuraava autoni oli poliisihuutokaupasta ostettu volkkari.  Tarjosin autosta 8 mk (Spede oli tarjonnut TV:ssä autosta 8 mk, siitä malli). Vaikka muita varsinaisia huutajia ei ollut, ovea maalaamassa olleet maalarit havahtuivat huutamiseen, tarjosivat 100 mk.  Lisäsin 150:een ja kuulin toisen maalarin sanovan; jätetään, ilmeiseti poika tarvitsee auton.

Seuraavan autoni - Skoda Octavia- sain palkaksi vaimoni kummitädiltä, kun jaoin 3 kk varhaisjakelun lehtiä hänen sijasta. Tällä autolla teimme nuorenaparina kesälomamatkan vaimoni sukulaisiin Pohjanmaalle.  Kyllähän komiat pohjalaiset katsoivat autoa vähän halveksivasti, mutta onneksi ottivat sentään minut reilusti vastaan.  Skodalla kävin myös tekussa Turussa. Auton tarina loppui Kaarinaan, kun poliisi otti siitä rekisterikilvet pois.

Seuraavien 20 vuoden aikana autoni vaihtuivat usein. Työskentelin 10 vuotta länsikaupan parissa ja 10 vuotta itäkaupan parissa.  Tarvitsin autoa paitsi itse työssä, myös työmatkoihin.  Olinko huono työntekijä vai onko minussa jokin luonnevika, koska minä en ole koskaan saanut työtä kotikaupungistani.  Siihen aikaan lyhin työmatkani oli 66 km yhteen suuntaan.

Alla piti olla kunnon auto ja siksipä vaihdoin autoja noin joka toinen vuosi. Taisivat kaikki olla Peugeot-merkkisiä.  Suurin syy tähän oli rakas appiukkoni, joka aina ajoi Pösöllä, ja joka oli saanut maahantuojalta kunniataulun yli miljoonan kilometrin ajamisesta Pösöllä.

Minulla oli Peugeot kun aloitin Viipurissa. Ns. suomalaiset Viipurin asiantuntijat - siis miehet jotka päivästä toiseen nuokkuivat kaljalasin äärellä ja jahtasivat Viipurin tyttöjä - ilmoittivat minulle heti, ettei Viipuriin kannata tuoda hyvää autoa, kyllä paikallinen väestö sen tuhoaa.  Uskoin heitä ja hankin seuraavaa matkaa varten halvan Datsunin.

Jo menomatkalla kuulin jotain outoa moottorista, mutta venäläiset jotka ovat tottuneet vaikka mihin saivat auton kuntoon. Parin viikon jälkeen lähdin Suomeen viikonloppuvapaalle. Koska olin verovankina, lähdin myöhään illalla, jotta olisin puolelta öin tullissa. Ajettuani 40 km, olin varmaan Säkkijärvellä, auton moottori kolahti ja ympärilläni leijaili harmaa savu. Auto jäi siihen. Mietin, että lähdenkö kävellen kohti Viipuria vai Suomeen, johon oli lyhyempi matka.  Tajusin, etten voinut tulla Suomeen ilman autoa. Tullipapereissa oli autoleima, joten auto oli tuotava Suomeen. Siis kohti Viipuria. Oli täysikuu ja pakkasta yli 20 astetta. Siinä kävellessäni kuulin mielikuvituksessani jo susien ulvontaa, mutta matkan oli jatkuttava. Käveltyäni muutaman kilometrin takaani tuli venäläinen auto.  Ei muuta kuin 50 mk auton valokiilaan ja kyyti Viipuriin oli varma.

Aamulla soitin veljelleni kertoen tapahtuneesta, ja pyysin häntä saapumaan hinaamaan auton Suomeen.  Kun olimme autoni kohdalla huomasimme, että yön aikan vorot olivat käyneet vieden lasinpyyhkijät, etupenkin ja paljon muuta.  Onneksi olivat jättäneet pyörät alle.  Siinä minä istuin kaljakopan päällä käsi sivuikkunasta rätillä tuulilasia pyyhkien hinauksessa. Emme ole koskaan päässeet niin nopeasti Venäjän tullin läpi, kun tullimiehet näkivät meidän karavaanin.

Vaikka Datsun ei ollut minkään arvoinen, niin varkaat veivät myös arvotavaraa - nimittäin tuliaiseni; pullon 60 % kossuvodkaa ja purkin punaista kaviaaria.

Vaimon jälkeen auto on ollut reissumiehen paras kumppani.

Olen itse v-mäinen varsinais-suomalainen ja vaimoni komia pohjalainen, mutta on meillä sentään yksi yhteinen piirre, nimittäin taipumus ylipainoon.

Lisäksi molemmilla meillä tämä taipumus on sukuvikana - eli niin kuin nykyisin sanotaan lihavuus on geeneissä.  Itselläni se ilmenee siten, että minulla paino nousee puolikiloa pelkästään ruokatarjouksia lukiessa.  Ja vaikka minun rakas appiukkoni kuinka yritti laihduttaa itseään Teno-joen lohella, niin paino ei pudonnut, mutta lihoaminen hidastui.

Olemme läpikäyneet kaikki ruokavaliot ja dietit, jotkut jopa yhtä aikaa, muttei niistä ole ollut apua.  Yhdessä totesimme, että kyllä meillä tietoa ja taitoa on asiasta, mutta puuttuu motivaatio ja oikea asenne.

No päätettiin pistää asenteemme kuntoon.  Kun kävimme Halikon Prismassa huomasimme, että lauantaiaamuisin siellä kävi vielä lihvampia ihmisiä kuin me.  Motivaatiota löytyi, kun pongasimme muutaman tosi tukevan ja sanoimme; katso, haluaisitko olla tollainen ja aina sama vastaus; ei.

Kun sitten syrjäsilmällä katsoimme, että mitähän nämä tukevat ihmiset oikein syövät, niin havaitsimme, että ostoiskärrystä löytyivät siiderit, sipsit, coca-colat, sika-nautaa, laskiaispullat jne.  Yhdestä suusta totesimme, että jos ihmiset ostaisivat ruokakaupasta vain minkä tarvitsevat, niin eipä siellä kärrynpohjalla paljoa olisi.

Pienen hiljaisuuden jälkeen vaimoni sanoi, että koska kauppa jo säätelee oluen ja tupakan ostoa, niin säätelyä pitäisi laajentaa myös ruokaan.  Paras tapa olisi valistus. Valistus tapahtuisi siten, että kassojen jälkeen olisi sturm-und-gang joukot, jotka tutkisivat ostokset.  Jos ylilihavilta löytyisi ryynimakkaraa, ranskanperunaa ja muuta epätervellistä, niin katsastusjoukot nöyryyttäisivät ja häpäisisivät asiakkaan kovaäänisesti muiden edessä ja keräisivät epäterveellisen ruoan pois.  Ja lihava asiakas lähetettäisiin uudelleen ostokselle niin kauan, että ostaminen luistaa. Normaalipainoiset ja laihat saisivat ostaa mitä vaan.

Hyväksyin perusajatuksen kansanterveyden nimissä, tosin vienosti  vastustaen ihmisten nöyryyttämistä.  Jätin yritykseni sikseen ja jatkoin; meidän sukujuhlissa pitäisi siis kaikkein laihin lähettää ostoksille, jotta juhlapöydässä olisi edes jotain, koska meille kummallekkaan ei myytäisi juhlaruokaa. Ja asioidessamme Alkossa kassa sanoisi, ettei teille myydä kuin kevytkossua ja sitä heillä ei ole.

Säätely koskisi myös kioskeja. Kun lihava henkilö tilaisi pari käristemakkaraa limulla, niin myyjän olisi ilmoitettava, ettei sinulle myydä kuin salaattia.  Tietysti lihavat piileksisivät kioskin kulmilla ja nähtyään laihan pyytäisivät tuomaan makkaraperunat, koska helle ei niitä myydä.

Vaikka tämä keskenäinen ajatustenvaihto olikin pelkkää huumoria, ja toimenpiteet kohdistuisi lähinnä meihin kahteen ylilihavaan, niin kuitenkin minä, joka olen meistä kahdesta se totisempi aloin ajatella;  jos kuitenkin tulisi jonkinlainen säännöstely niin.... ja salassa vaimoltani hiljaa päätin, että pudotan painoani 32 kg, jolloin olen normaalipainoinen ja lopetan alkoholin ja tupakan trokaamisen Viipurista ja Tallinnasta ja siirryn välittämään ruokaa niille, joille sitä ei myytäisi.

Jos ruokasäännöstely tulee voimaan joudumme ostamaan meidän perheen joulumakkarat mustastapörssistä.

Voitaisiko takavarikoituja ostoksia hyödyntää.

Synnin palkka on kuolema totesin viime lauantaina, kun heräsin keittämään aamukahvia vaimolleni.  Olimme kaksin nauttineet muutaman lasin viiniä kynttilän valossa, ja ilta oli mennyt kuten melkein aina; muistellen, iloisesti nauraen, toinen toistamme kehuen ja poissaolijat haukkuen.

Vaikka syntejä ei ole pieniä eikä suuria, niin katson kuitenkin, että tällainen laatuaika on siitä pienemmästä päästä.  Ehkä aamun ensimmäinen ajatus ei kummunnutkaan edellisestä illasta vaan saamistani opeista maalaiskansakoulussa.

Minulla oli koulussa hyvä opettaja.  Opin pihapiirin kasvit, yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskun, eikä raamatunluku jäänyt Mooseksen kirjoihin vaan kirkkovuosi raamatunkohtineen tuli hyvin tutuksi.  Muistan joka luokalta, ennen kuin pakollisia tonttuleikkejä alettiin harjoitella, kuinka meille oppilaille tuli tutuksi tuomiosunnuntai.  Tämä jokavuotuinen riitti stressasi minua jo viikkoja etukäteen. Ei riittänyt, että kuuntelin molemmilla korvilla tuomiosunnuntain sanomaa, pelkäsin koko ajan opettajan kysymystä; kuka on tehnyt syntiä.  Silloin minun olisi pakko nostaa käteni.  Minun syntini oli se, että olin ensimmäisellä luokalla varastanut VR:n työmaan ratanaulakasasta yhden ratanaulan.  Minulle selvisi, heti varkauden jälkeen, että VR:n herrat kyllä huomasivat varkauden, ja nyt olin varma että Taivaan Isä on nähnyt varkauden.  Ratanaulaneuroosista pääsin vasta tehtyäni suurempia syntejä. 

Toinen kauhun hetki koulussa oli raittiusviikko raittiuskilpakirjoituksineen.  Myös tämä stressasi jo viikkoja ennen alkamistaan. Isäni käytti alkoholia, ja luulin hänen olevan ainoa "juoppo", koska hän joi julkisesti, muut olivat salajuoppoja. Turmiolan Tommi-taulut tuotiin luokkaan ja alkoholin vaarat tulivat selväksi. Pelkäsin, että opettaja kysyisi; kenen kodissa käytetään alkoholia ja minun käteni olisi ainoa kun nousisi.  Vaikka olin oman elämäni kautta suurempi alkoholinkäytön asiantuntija kuin kirjat, joiden pohjalta tehtiin raittiiuskilpakirjoitus, en koskaan pärjännyt kilpailussa.  Vaikka osasin kirjat melkein ulkoa, olin niin kipsissä, että mielessä pyöri ainoa muistamani lause " pastorin 60-vuotisjuhlissa juotiin vain mehua ja kaikilla oli hauskaa".

Nämä kaksi traumaattista, joka vuotista kokemustani - tuomiosunnuntai ja raittiusviikko - vetivät kasvoni niin vakavaksi, etten koskaan hymyillyt.  Enpä saanut hymypoikapatsastakaan. Aluksi luulin, että syy moiseen ovat kasvojeni vakavuus. Jälkeenpäin olen oivaltanut asian oikean laidan. Hymypojan voitti aina suurimman tilan poika ja hymytytön opettajan naapuri.  Ennen äänestystä opettaja sanoi, että voisimme äänestää oppilasta, joka sopisi patsaan saajaksi, mutta jatkoi; ainakin Kaarina ja Eero olisivat hänen mielestään sellaisia.  Niinpä he saivatkin aina kaikki äänet. Nykyisellä elämänkokemuksella olisin äänestänyt itseäni.

Kun aikanaan silloinen kihlattuni esitteli minulle vaatimattomat kapionsa niin huomasin heti tasavertaisuutemme, ei häneltäkään löytynyt hymytyttöä.  Niinpä jätimme molemmat hymyilemisen väliin ja siirryimme suoraan nauramiseen, ja hauskaa meillä on ollutkin yhdessä yli 40 vuotta.

Jälkeenpäin nauru toviksi laimeni, kun sain kuulla, että eräällä vaimoni sukulaisella ja hänen jälkikasvullaan on niin paljon näitä patsaita, että pelkästään pölyjen pyyhkiminen niistä vie 4 tuntia.  Mutta toisten onni ei ole meiltä pois.  Ja ehkä ensi perjantaina kun otamme viiniä kynttilän valossa tuomme yläkerran kirjahyllystä hymypoikapatsaan kynttilän viereen ja nauru jatkuu...

 Voisikohan laboratoriossa muuttaa veden viiniksi.

Matkaa kotoamme hautausmaalle on noin 3,5 km, ja usein juhlapyhinä kävelin vaimoni kanssa haudoille muistelemaan vainajia.

Matkalla turistiin niitä, näitä mutta vähän ennen hautausmaata alkoi keskenämme jupina siitä kuinka nykyihmiset saapuvat 40.000 €:n city-maasturilla haudoille ja sytyttävät euron muovikynttilän muistoksi.  Tämäkö euron kynttilä on tarpeeksi arvokas niiden ihmisten haudalle, jotka ovat mahdollistaneet jälkipolvelle city-maasturin.

 Kun kukat oli asetettu vaasiin tai kynttilät sytytetty alkoi syynääminen, keneltä mahdollisesti hautamuistot puuttuivat, ehdotettiin, että seuraavalla kerralla kirjoitetaan kynttilään oma nimi, jotta muut haudallakävijät tietävät, että me olemme niitä parempia surijoita. Kylmään aikaan juotiin terästetyt glögit haudalla ja vaimoni lauloi korkealta ja kovaa; maa on niin kaunis.

Kun kävelimme kotiin, niin alkumatkasta tutkailimme vanhoja hautoja.  Vanhoissa haudoissa oli monessa ilmoitettu myös vainajan titteli kuten maanviljelysneuvos tai rovasti jne.  Aloimme keskustella siitä, miksei hautakivessä ole muuta informaatiota kuin nimi, syntymä- ja kuolinaika. Ja niin kehittelemme ajatusta eteenpäin.

Tulevaisuuden hautakivessä pitäisi olla puhelimen ja tietsikan kaltainen näyttö ja kiven sisällä älypuhelin.  Kun sukulaiset ( tai muut, kuten tuttavat) tietävät kiven puhelinnumeron ja salasanan he voivat lähettää kiveen viestin, joka näkyy kiven ruudulla.  Kiveen voisi ilmestyä esim. teksti; rakkaan appeni kuolinpäivää muistaen, Matti Mää.  Jouluna olisi helppoa, kun ruudulta näkyisi heti ketkä sukulaisista ovat lähettäneet muistoviestin ja ketkä vielä näpyttelevät tekstiään.  Ja kun aikaa olisi niin voisi vainajasta kirjoittaa vähän pitemmän tarinan, joka aikansa pyörisi kivessä. Tekstinä voisi olla esimerkiksi, kuinka joku poliitikko on voimiansa säästämättä ponnistellut kansalaisten hyväksi yrittäen korottaa palkkoja ja laskea veroja ja kuinka esimerkiksi Pohjois-Korean johtajan aikaansaannokset ovat lasten leikkiä verrattuna tähän poliittiseen vainajaan.

Tekniikkaa pitäisi kehittää siten, että kaikenlainen roska- ja herjausposti voitaisiin estää hautakivistä. (Ne voitaisiin jättää blogeille ja facebookkiin). Olisihan mahdollista, että jälkeläiset, jotka ovat jääneet perinnöttömiksi lähettäisivät ei niin mieluisia viestejä.  Samoin pitää kiven numerot ja salasanat pitää suojassa.  Mitä tapahtuisikaan, jos eronneet katkerat ex-puolisot saisivat koodit; voit vain arvata viestien luonteen. 

Kyllä haudoilla käynti lisääntyisi, kun  ihmiset kulkisivat katselemassa, mitä hautakivissä vainajista kerrotaan.  Lisäksi luonnonsuojelijat riemuitsisivat kun city-maasturien omistajat eivät veisi kynttilöitään hauoille vaan näpyttelisivät viestinsä kotoa.

Ja kun kehitys kehittyisi, niin mekin voisimme ottaa glögit kotona ja lähettää ruuulle videon, jossa vaimoni laulaa; kiitävi aika, vierähtääpi vuodet.

.

Hautakiviin pitää saada lisäinformaatiota.  Muistokynttiät voi polttaa patiolle rakennetussa muistomerkissä.

Joulu on vielä niin lähellä, että on helppo muistella sitä.  Mun ihmetykseksi joulukortit ovat yllättävän hyvin säilyttäneet suosionsa. Luulin, että textiviestit, facebookit, blogit  ja muut modernit methodit olisivat syrjäyttäneet kortit.  Ja vaikka kuinka olisi halvalla ostanut joulukortit syyskuun lopulla perinteisiltä Salon syysmarkkinoilta niin, kun paljon lähettää kyllä sekin touhu maksa.

Mulla on joulutervehdyksissä oma, itsekehitetty tapa.  Ilmoitan tervehdykset vain kasvotusten ja suusanallisesti.  Olen jakanut tervehdykset viiteen eri arvoluokkaan.  Paras on viiden pisteen joulutervehdys, joka on

armorikasta joulua

Tervehdyksen saa toivottaa vain viidelle henkilölle vuodessa.

Seuraavat ovat

4 pistettä; siunauksellista joulua

3 pistettä; rauhallista joulua

2 pistettä; joulu iloa

1 piste; hyvää joulua

Joulutervehdys on aina henkilökohtainen.  Lisäksi se voidaan käsittää suhteelliseksi tai absoluuttiseksi.  Tuttujen keskuudessa alkaa jo ensimmäisestä adventista veikkaus, ketkä mahdollisesti saavat tänä vuonna  Matti Määltä 5 pisteen joulutervehdyksen, kohdistuuko mahdollisesti minuun vai pitääkö tyytyä vähempään.  Saamaansa joulutervehdykseen voi vaikuttaa. Kaikki vuoden aikana tehdyt hyvät työt nostavat tervehdyksen kategoriaa.  Esitetyt mökkikutsut ja tarjotut konjakit palkitaan ennen joulua.

Voi sitä ilon ilmettä kun kadulla tavatessamme tuttu huomaa, että edellisen vuoden 2:n pisteen joulutrvehdys on muuttunut 3:n pisteen tervehdykseksi. Joskus sattuu myös tilanteita, että joku joka on minua kaltoin kohdellut vuoden aikana ei kestä tapaamistamme vaan siirtyy kadun toiselle puolelle.  Miksi pilata joulu, jos tervehdys on pudonnut jopa kaksi pistettä.

Vaikka menetelmä on tasapuolinen, niin on se myös ankara.  Pitää jaksaa vuoden mittaan olla joka sukujuhlissä skarppina minua kohtaan, jottei joulu mene pilalle.  Minulta menetelmä vaatii ystävien jatkuvaa seurantaa. Mutta niinhän se on, että jokainen saa elämässään ansioidensa mukaan.

Siunauksellista talven jatkoa ja hyvää alkavaa kevättä kaikille.

Tarjotuilla olueilla voi vaikuttaa joulutervehdykseen.

                                  Ja seitsämäntenä päivänä Hän lepäsi.