Tällä viikolla pysähdyin Helsingintien liikennevaloissa ja kun katsahdin ympärille niin huomasin, että Salon Radio- ja Soitinliike on lopettanut.  En tiedä kuinka kauan liike on ollut hiljaa, mutta huomasin asian vasta nyt.  Kävin koulumatkani aina kävellen ja tämä musiikkikauppa oli matkani varrella. Vaikka kotonani ei ollut levysoitinta, niin pysähdyin katselemaan meidän suurten ikäluokkien nuoruuden levyjen kansia, jotka olivat liikkeen ikkunassa. Ylitse muiden oli tietysti Beatles.

Jatkaessani liikennevaloista tajusin ensimmäisen kerran kuinka tärkeä katu Helsingintie minulle oli.  Oikeastaan se oli koko kaupunkini, harvoin tarvitsi mennä "kotikatuni" ulkopuolelle.  Helsingintiellä hain koulutarvikkeeni kirjakaupasta, kävin melkein päivittäin Kuiron kaupassa, josta ostin kymmenen pennin pumppernikkeleitä. Koulun vapaatunnit vietin Munkin baarissa, tosin joskun kävin Hornin baarissa ja Nummilan Epulla.  Juuriskatilini vein Laakson ja Ketamon urheilukauppoihin. Paitsi musiikkikaupan ikkunan luona, pysähdyin myös Turun sanomien ikkunalla, jossa luin Ts:sta lähinnä urheilut. Cassius Clay oli suuri suosikkini. 

Repen nakilla kävin usein ja kun ikää karttui kantapaikkojani olivat Tähkän yläkerta ja Penan saluuna. Yhtenä kohteena pitää mainita Tähkän myymälä, vanhaan neukkutyyliin luotu kauppa osastoineen - sieltä lähti moni joululahja mukaan. Ensimmäisen liikennesakon sain myös Helsingintiellä ajaessani mopolla Hertolta ostamaan rippipukua.

Paljon on varmaan mainitsematta, mutta Salokin muuttui.  Onneksi minulla oli ajokortti kun Anttila avasi Merikulmalla.  Kaupunkini avartui, kun päivittäin piti käydä Anttilassa - lähinnä katselemassa.

Yksi seikka joka vaikuttaa rakkauteeni Helsingintietä kohtaan on se, että olin aikanaan töissä Helsingintien Essolla. Muistan kuinka  yksi Suomen johtavista kangaskauppiaisista oli muuttanut Saloon.  Eräänä päivänä tämä herrasmies ilmestyi huoltoasemalle ja ilmoitti, että hän ostaa polttoaineensa Turuntieltä, ja jatkoi, että hänen vanhimmalla tyttärellä on ajokortti ja nuoriso ostaa bensat Helsingintieltä.

Työvuoroni aikana ilmestyi mittarille auto täynnä nuoria ja lapsia.  Päättelin, että nyt saapuivat asemalle kangaskauppiaan nuoret. Olin oikeassa. Tankki täytettiin, lasit pestiin ja tehtiin kaikki mitä bensapojan hommiin kuului. Kun auto oli lähdössä jatkamaan matkaa kuulin avoimesta ikkunasta kuinka kuski sanoi muille: "olipa harvinaisen leuhka jätkä".

Onneksi olin edes silloin leuhka. Eipä ollut "duunarin status" kovin korkealla näiden neitokaisten keskuudessa.  Mutta kun he näkivät ylioppilaskuvani lehdessä, niin jokin muuttui. Yksi neitokaisista on nimittäin ollut kanssani yli 40 vuotta avioliitossa ja on lasteni äiti.

Ajokortti merkitsi kaupunkikuvan laajenemista.