Minulla oli koulussa tavoitteena, että jokaisessa lukuaineessa olisi jossakin vaiheessa todistuksessa kiitettävä.  Kiitettäviä sainkin melkein joka todistukseen ja kaikissa muissa aineissa se onnistuikin, paitsi ainekirjoituksessa ja uskonnossa.  Itse asiassa en ihmettele ainekirjoitusta, sillä paras numeroni oli kutonen, yleensä numero oli vitonen. (Asteikko oli silloin 4 -10).  Uskonnon korkeinta numeroa - 8 - vähän ihmettelen, sillä olihan isoäitini ollut pyhäkoulun opettaja.  Lisäksi, ennen kansakouluun menoa tunsin pihapiirin kasvit, osasin yhteen- ja vähennyslaskun ja olin silmäillyt Lutheruksen vähäkatekismusta sieltä täältä.

Lapsuudenkotini oli normiuskovainen, kuten suurin osa suomalaisista.  Suureen Luojaan uskottiin, mutta ei veisattu eikä jumalanpalvelusta kuunneltu.  Minäkin kävin n. 7-vuotiaana pyhäkoulua.  En paljon ymmärtänyt sanomaa, mutta mikäli muisti raamatunlauseen oikein sai vihkoonsa raamattuaiheisen kiiltokuvan. Tämä motivoi. Muistan, kuinka sydän pamppaili kun lauseena oli; käykää ahtaasta portista sisään.  Koska en ymmärtänyt lauseen sisältöä, niin tuppasi unohtumaan minkälaisesta portista piti käydä sisään ja miksi.

Kun tulin teini-ikään, niin piti härnätä uskonnon opettajaa, mutta tunsin kunnioitusta uskontoa kohtaan, enkä mielestäni rienannut uskontoa.  Uskonnon kokeissa käytin sanontaa "Getzelius-vainaa", mikä oli liikaa opettajalle.   Kun kokeet palautettiin niin seisoin luokassa tunnin, kuunnellen opettajan saarnaa uskonnon pilkkamisesta. Kostoksi opettajalle opiskelin neljän seuraavan päivän uskonnonläksyt ulkoa. Opettaja erehtyi kysymään minulta, ja kun vastasin koko läksyn ulkoa, opettaja hermostui ja tutki, mihin  olin piiloittanut kirjan, josta luin.  Kirja löytyi suljetusta pupetista, ja opettaja jätti minut rauhaan. Toisen kerran törmäsin uskonnon rienaamiseen ainekirjoituksessa.  Olin jossain yhteydessä - en muista missä - käyttänyt raamatun lausetta "suutelemallako he pettävät Ihmisen Pojan".  Taas samat seisottamiset ja nuhtelut.

Nuorena aikuisena jätin uskonnon rauhaan.  Koin, että minulla on henkilökohtainen Jumala-suhde; rukous riittää.  Mutta jossakin pinnan alla uskontojen maailma  kiehtoi mieltäni, esimerkiksi olin innokas keskustelija tapaamieni jehovantodistajien kanssa.  Myös raamattua luin, mutta enpä koskaan päässyt sitä loppuun saakka. 

Muistan, kuinka talibanit tulivat valtaan.  Leikkimielellä julistin itseni talibaniksi. Ensin perhepiirissä ja sitten suvun keskuudessa aloin "saarnata" sarialakia.  Tästä uskonnosta oli nopeasti luovuttava, koska en saanut suvun naisille oppia perille.  Ajattelin sulkea naiset henkiseen aitaukseen, mutta he kömpivät aidan yli ja tulivat silmilleni. 

Seuraavan uskonnollisen tarkastelun tarjosi Venäjän komennus.  Kun olin vaimoni kanssa asettunut taloksi, lähdimme katsomaan kirkkoa.  Venäläiset ovat uskonnollisia, sillä tässä pienessä kaupungissa oli aikanaan ollut 14 kirkkoa.  Nykyään on toiminnassa vain yksi - kazanilainen kirkko. Kirkon oli lahjoittanut suurliikemies Stroganoff ( stroganoffin pihvi on saanut hänestä nimensä). Kirkko löyty helposti, naapurissamme oli valtava vankila ja heti seuraavana on kirkko.  Ensi vierailulla kirkkoon saimme kokea ihmisten ystävällisyyden.  Kun vaimoltani puuttui sisänpääsyyn vaadittava huivi, ystävällinen babushka antoi vaimolleni huivin.  Kun annoin naiselle muutaman ruplan kiitokseksi käteen, oli heti viiden naisen jono tarjoamassa huivia. Tällainen inhimillinen ystävyys sai minut ortodoxi-uskonnon pauloihin.

Kesäkuun alussa ortodoxit viettävät troitsaa.  Ihmiset kokoontuvat hautausmaille muistelemaan edesmenneitä.  Koska uskovat että edesmenneet sukupolvet ovat juhlissa mukana laitetaan pöytä koreaksi.  Kaikille haudalla vieraileville tarjotaan läskiä ja vodkaa. Koska olimme merkkihenkilöitä, saimme kutsun usealle haudalle.  Siinä kesähelteessä juotiin vodkat ja syötiin läskit.  Kun tätä tehtiin muutama tunti, niin iltapäivällä oli raukea ole.   Kaunis ele oli vielä se, että paikallinen pappi siunasi alkoholijuomatehtaamme. Ja siunaamisen jälkeen nostimme useat maljat tehtaan tulevaisuuden kunniaksi.  Voiko olla sallivampaa uskoa kuin ortodoxisuus.

Kaikki päättyy aikanaan  - myös asuminen Venäjällä.  Ortodoxisuus jäi.  Mitä seuraavaksi? Aloin tutkia löytyisikö minulle jotakin juutalaisuudesta.  Ajettelin, etteivät varmaankaan enää ympärileikkaa näin vanhaa miestä.  Lisäksi uskoin pystyväni syömään vasikkaa, jota ei ole keitetty emonsa maidossa.  Juuri kun olin syventymässä juutalaisuuteen tarkemmin soi lankapuhelin.  Puhelimessa joulukuusiritarikunnan perustajat pyysivät minua perinteiseen matikkapilkkiin.  Pilkkiminen ei ollut kokoontumisen pääasia.  Siihen aikaan ei ollut facebookkeja eikä blogeja ja kuulumiset vaihdettiin kasvotusten. Koska en halunnut menettää kavereiden tapaamista, ja samalla pelkäsin, että saamme muutaman mateen, tajusin, että oli tehtävä valinta kavereiden ja juutalaisten kieltämän suomuttoman kalan välillä.  Enpä syventynyt juutalaisuuteen sen enempää.

Kun taas kerran istuin mietteliäänä, niin vaimoni ilmoitti kipakasti, että jos vielä mietit uskonasioita, niin lopeta heti.  Muutoin olet pian perjantaisin muslimi, lauantaisin juutalainen ja sunnuntaisin kristitty.  Sinun on paras olla se, joka aidosti olet eli evankelis-luterilainen.

En vastannut mitään, ajattelin että mahdanko loppujen lopuksi olla identiteetiltäni fariseus. Jos olen, niin ainakin olen aito.  Ja niin minua lohdutti ajatus;

Minun lisäkseni aitoja fariseuksia on vaikea löytää

.

Komennuspaikkamme kazanilainen kirkko muodostui kotikirkoksemme.

               Neuvostoaika kohteli kirkkoja kovalla kädellä.