Synnin palkka on kuolema totesin viime lauantaina, kun heräsin keittämään aamukahvia vaimolleni. Olimme kaksin nauttineet muutaman lasin viiniä kynttilän valossa, ja ilta oli mennyt kuten melkein aina; muistellen, iloisesti nauraen, toinen toistamme kehuen ja poissaolijat haukkuen.
Vaikka syntejä ei ole pieniä eikä suuria, niin katson kuitenkin, että tällainen laatuaika on siitä pienemmästä päästä. Ehkä aamun ensimmäinen ajatus ei kummunnutkaan edellisestä illasta vaan saamistani opeista maalaiskansakoulussa.
Minulla oli koulussa hyvä opettaja. Opin pihapiirin kasvit, yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskun, eikä raamatunluku jäänyt Mooseksen kirjoihin vaan kirkkovuosi raamatunkohtineen tuli hyvin tutuksi. Muistan joka luokalta, ennen kuin pakollisia tonttuleikkejä alettiin harjoitella, kuinka meille oppilaille tuli tutuksi tuomiosunnuntai. Tämä jokavuotuinen riitti stressasi minua jo viikkoja etukäteen. Ei riittänyt, että kuuntelin molemmilla korvilla tuomiosunnuntain sanomaa, pelkäsin koko ajan opettajan kysymystä; kuka on tehnyt syntiä. Silloin minun olisi pakko nostaa käteni. Minun syntini oli se, että olin ensimmäisellä luokalla varastanut VR:n työmaan ratanaulakasasta yhden ratanaulan. Minulle selvisi, heti varkauden jälkeen, että VR:n herrat kyllä huomasivat varkauden, ja nyt olin varma että Taivaan Isä on nähnyt varkauden. Ratanaulaneuroosista pääsin vasta tehtyäni suurempia syntejä.
Toinen kauhun hetki koulussa oli raittiusviikko raittiuskilpakirjoituksineen. Myös tämä stressasi jo viikkoja ennen alkamistaan. Isäni käytti alkoholia, ja luulin hänen olevan ainoa "juoppo", koska hän joi julkisesti, muut olivat salajuoppoja. Turmiolan Tommi-taulut tuotiin luokkaan ja alkoholin vaarat tulivat selväksi. Pelkäsin, että opettaja kysyisi; kenen kodissa käytetään alkoholia ja minun käteni olisi ainoa kun nousisi. Vaikka olin oman elämäni kautta suurempi alkoholinkäytön asiantuntija kuin kirjat, joiden pohjalta tehtiin raittiiuskilpakirjoitus, en koskaan pärjännyt kilpailussa. Vaikka osasin kirjat melkein ulkoa, olin niin kipsissä, että mielessä pyöri ainoa muistamani lause " pastorin 60-vuotisjuhlissa juotiin vain mehua ja kaikilla oli hauskaa".
Nämä kaksi traumaattista, joka vuotista kokemustani - tuomiosunnuntai ja raittiusviikko - vetivät kasvoni niin vakavaksi, etten koskaan hymyillyt. Enpä saanut hymypoikapatsastakaan. Aluksi luulin, että syy moiseen ovat kasvojeni vakavuus. Jälkeenpäin olen oivaltanut asian oikean laidan. Hymypojan voitti aina suurimman tilan poika ja hymytytön opettajan naapuri. Ennen äänestystä opettaja sanoi, että voisimme äänestää oppilasta, joka sopisi patsaan saajaksi, mutta jatkoi; ainakin Kaarina ja Eero olisivat hänen mielestään sellaisia. Niinpä he saivatkin aina kaikki äänet. Nykyisellä elämänkokemuksella olisin äänestänyt itseäni.
Kun aikanaan silloinen kihlattuni esitteli minulle vaatimattomat kapionsa niin huomasin heti tasavertaisuutemme, ei häneltäkään löytynyt hymytyttöä. Niinpä jätimme molemmat hymyilemisen väliin ja siirryimme suoraan nauramiseen, ja hauskaa meillä on ollutkin yhdessä yli 40 vuotta.
Jälkeenpäin nauru toviksi laimeni, kun sain kuulla, että eräällä vaimoni sukulaisella ja hänen jälkikasvullaan on niin paljon näitä patsaita, että pelkästään pölyjen pyyhkiminen niistä vie 4 tuntia. Mutta toisten onni ei ole meiltä pois. Ja ehkä ensi perjantaina kun otamme viiniä kynttilän valossa tuomme yläkerran kirjahyllystä hymypoikapatsaan kynttilän viereen ja nauru jatkuu...
Voisikohan laboratoriossa muuttaa veden viiniksi.
